Luku 1 – Raskaana oleva vaimo karkotetaan omasta kartanostaan
Sade alkoi sataa ylellisen kartanon ylle, kun portille ilmestyi raskaana oleva nainen mustaa matkalaukkua kantaen.
Kahdeksannella kuulla raskaana ollut Mariana piteli vatsaansa yrittäessään ymmärtää, miksi hänen miehensä oli laittanut hänen vaatteensa ulos.
Kartanon sisäänkäynnillä Ricardo piteli Vanessaa vyötäröstä; hän oli nuori vaalea nainen, jolla oli yllään erittäin provosoiva punainen mekko.
“Poistu täältä heti! En halua sinua enää tähän taloon! Ota tavarasi ja katoa elämästäni!” Ricardo huusi.
Mariana tunsi tuskallisen piston rinnassaan katsellessaan miestä, jonka kanssa hän oli jakanut viisi vuotta naimisissa ja lukemattomia unelmia.
– Ricardo, odotan lastasi! Kuinka voit potkia minut ulos nyt, kun vauvamme on syntymässä? Mariana kysyi.
Vanessa päästi pilkallisen naurun ja lähestyi miestään tarkkaillen samalla kilpailijansa vatsaa syvän halveksivana.
“Lopeta tämän raskauden käyttäminen poikaystäväni houkuttelemiseen! Hän ansaitsee kauniin naisen, ei jotakuta joka aina itkee!” Vanessa pilkkasi.
Mariana yritti vastata, mutta Ricardo osoitti taas porttia kohti, mikä osoitti, ettei aikonut kuulla mitään selitystä raskaana olevalta naiselta.
“Minua ei kiinnosta minne menet! Tämä kartano on minun, ja Vanessasta tulee tämän talon uusi omistaja!” Ricardo julisti.
Kyyneleet silmissään Mariana käänsi hitaasti selkänsä ja veti matkalaukkuaan samalla yrittäen suojella vatsaansa sateelta.
Ennen kuin hän ehti pääportille, useiden tehokkaiden moottorien ääni keskeytti kuitenkin odottamatta tuon nöyryytyksen kartanon edessä.
Sateen kiihtyvä kohina peittyi hetkessä matalaan, raskaaseen jyrinään, joka ei tullut taivaalta vaan maantieltä. Koko kartanon edustan asfaltti ja hiekkakäytävä tuntuivat tärisevän, kun puiden varjostaman mutkan takaa ilmestyi kolme massiivista, panssaroitua mustaa maastoautoa. Niiden tummennetut ikkunat ja jäätävän kirkkaat LED-ajovalot leikkasivat vesisadetta häikäisevällä voimalla, pakottaen Ricardon siristämään silmiään ja Vanessan vetäytymään askeleen taaksepäin kartanon katoksen alle.
Autot eivät pysähtyneet portin ulkopuolelle. Suuren takorautaportin raskaat siivet, jotka Ricardo oli vasta hetkeä aiemmin määrännyt vartijat lukitsemaan Marianan perässä, aukesivat automaattisesti kuin näkymättömästä käskystä. Ensimmäinen auto liukui pehmeästi suoraan Marianan viereen estäen häntä ottamasta yhtäkään askelta kylmään sateeseen. Kaksi muuta ajoneuvoa asettui puolikaareen pääsisäänkäynnin eteen salaten koko sisäpihan ja sulkien Ricardon ja Vanessan näköyhteyden tielle.
Keskimmäisen ajoneuvon takaovi avautui heti. Ulos astui pitkä, ryhdikäs mies, jolla oli yllään mittatilaustyönä tehty tummanharmaa villakangastakki. Hänen hiuksensa olivat ohimoilta harmaantuneet, ja hänen kasvonsa olivat kuin graniitista veistetyt. Hänen rinnallaan astui välittömästi kaksi henkivartijaa, jotka avasivat suuret mustat sateenvarjot suojatakseen miestä ja kääntyivät sitten ripein askelin Marianan puoleen.
“Kuka helvetti te luulette olevanne?!” Ricardo huusi kartanon portailta yrittäen peittää äkillisen hätkähdyksensä aggressiivisuudella. “Tämä on yksityisalue! Häipykää heti minun maillani tai kutsun poliisit!”
Vanessa kietoi kätensä tiukemmin Ricardon käsivarren ympärille, mutta hänen kasvojensa ilkeä virne oli vaihtunut hermostuneeseen kurtistukseen. “Ricardo… kuka tuo on? Miksi nuo autot ajavat tänne noin vain?”
Mies villakangastakissaan ei edes vilkaissut portaisiin päin. Hän käveli suoraan Marianan luo, pysähtyi vain puolen metrin päähän ja ojensi kätensä. Kun hän laski kätensä Marianan tärisevälle olkapäälle, miehen kasvojen ankarat piirteet pehmenivät äärettömään huoleen ja lämpöön.
“Mariana”, mies sanoi matalalla, lempeällä äänellä, joka erottui selvästi sateen ropinasta. “Oletko kunnossa, lapseni?”
Mariana nosti katseensa, ja hänen silmänsä laajenivat epäuskoisesta liikutuksesta. “Setä… Henrik? Kuinka sinä… miksi sinä olet täällä?”
“Luuletko todella, että isoisäsi jättäisi sinut yksin tämän petollisen ketun armoille?” Henrik vastasi ja kääntyi vihdoin hitaasti katsomaan kohti sisäänkäyntiä, missä Ricardo seisoi yhä rinta rottingilla. Henrikin silmissä syttyi jäätävä halveksunta. “Minä annoin tämän pellen leikkiä herraa viisi vuotta vain siksi, että sinä pyysit minua antamaan hänelle mahdollisuuden näyttää kykynsä. Mutta nyt peli on ohi.”
Henrik viittasi yhdelle miehistään, joka nosti Marianan matkalaukun autoon ja auttoi Marianan hellävaroen takapenkille lämpimän kashmirpeiton syleilyyn. Auton ovi sulkeutui vaimeasti, jättäen raskaana olevan naisen turvaan lämpöön.
Henrik kääntyi ja alkoi nousta marmoriportaita ylös. Jokainen hänen askeleensa oli raskas ja vääjäämätön. Hänen takanaan toisesta autosta oli astunut ulos kaksi salkkua kantavaa miestä – molemmat kaupungin tunnetuimman asianajotoimiston vanhempia osakkaita.
“Kuulehan nyt, vanha mies!” Ricardo räyhäsi astuen askeleen eteenpäin. “En tiedä kuka sukulaispummi luulet olevasi, mutta minä olen tämän talon herra! Tämä kartano on minun omaisuuttani, ja minä päätän kuka täällä hengittää! Marianalla ei ole penniäkään omaa nimeään, ja hän häipyy täältä ilman rihkamaakaan!”
Henrik pysähtyi ylimmälle portaalle, vain metrin päähän Ricardosta. Hän oli päätä pidempi nuorempaa miestä, ja hänen olemuksensa huokui sellaista valtaa ja vaarallisuutta, joka sai Ricardon äänen vaistomaisesti hiipumaan.
“Sinun kartanosi?” Henrik kysyi kuiskauksenkaltaisella, viiltävällä sävyllä. “Sinun omaisuutesi?”
Henrik ojensi kätensä taakseen sanaakaan sanomatta. Toinen asianajajista, herra Vainio, astui välittömästi esiin ja ojensi hänelle paksun, nahkakantisen asiakirjakansion. Henrik avasi sen rauhallisesti ja heitti ensimmäiset paperit suoraan Ricardon rintaan niin, että ne levisivät kostealle marmorille tämän jalkojen juureen.
“Lue, Ricardo”, Henrik sanoi kylmästi. “Lue jokainen rivi. Tämä talo ei ole koskaan ollut sinun. Se ei ole edes Marianan suorassa omistuksessa, jotta sinun kaltaisesi ahne loinen ei voisi manipuloida häntä luovuttamaan sitä avioliiton aikana. Tämä kartano, ympäröivä neljänkymmenen hehtaarin tontti ja jokainen huonekalu sen sisällä kuuluvat Cederbergin perhesäätiölle, jonka ainoa toimeenpaneva valvoja ja puheenjohtaja minä olen.”
Ricardo tuijotti maahan pudonneita virallisia asiakirjoja, joissa komeili säätiön kultainen sinetti ja kiinteistörekisterin leima. Hänen kasvonsa alkoivat menettää väriään. “Tämä… tämä ei voi pitää paikkaansa. Me asuimme täällä! Minä maksoin kiinteistöverot!”
“Sinä maksoit ne rahoilla, jotka perhesäätiö siirsi Marianan tilille kuukausittaisena avustuksena”, asianajaja Vainio totesi kuivasti. “Teille annettiin vain määräaikainen asumisoikeus niin kauan kuin avioliitto oli voimassa ja toimit Marianan puolisona hyvässä uskossa. Mutta teidän sopimuksessanne on hyvin selkeä ehto: mikäli syyllistyt uskottomuuteen, hylkäät raskaana olevan vaimosi tai yrität vaarantaa suvun perillisen terveyden, asumisoikeutenne raukeaa välittömästi ilman minkäänlaista irtisanomisaikaa.”
Vanessan leuka loksahti auki. Hän katsoi Ricardoa silmät suurina kauhusta ja ravisti miehen kättä. “Ricardo! Mitä nämä ihmiset selittävät?! Sanoit minulle, että tämä koko paikka on sinun! Sanoit, että minä saan sisustaa koko talon uudelleen ensi viikolla!”
“Turpa kiinni, Vanessa!” Ricardo ärjäisi paniikissa ja kääntyi uudelleen Henrikiin, yrittäen epätoivoisesti koota murenevaa arvovaltaansa. “Tämä on naurettavaa! Olen hänen laillinen aviomiehensä! Ette voi heittää minua ulos omasta kodistani ilman oikeuden päätöstä!”
“Katso tarkemmin sivua neljä”, Henrik sanoi ja hymyili ensimmäistä kertaa, mutta hymy oli täysin vailla lämpöä. “Se on häätöpäätös, jonka käräjäoikeuden tuomari vahvisti tänä aamuna kello kahdeksan, heti sen jälkeen kun toimme esiin todisteet siitä, että olet siirtänyt säätiön varoja salaa tämän rakastajattaresi tyhjille peiteyhtiöille. Teillä kahdella on täsmälleen viisi minuuttia aikaa ottaa henkilökohtaiset vaatteenne ja poistua tämän tontin ulkopuolelle.”
“Mitä?!” Vanessa kirkui. “Sataa kaatamalla! Minne meidän pitäisi mennä?!”
