Kun miljardööri Adrian Cole astui Hartwellin kartanoon ja kysyi kahden senaattorin, kolmen toimitusjohtajan ja puolet Ashevillen vanhan rahayhteisön edustajista edessä: “Missä Madeline Hartwell on?”, hänen isänsä nauroi, koska hän rehellisesti ajatteli Adrianin erehtyneen nimen ottamisesta.

– Sarah Lawson on edesmenneen sisareni entinen lastenhoitaja, Adrian sanoi hiljaa. Hänen silmissään oleva karkeus oli pehmentynyt joksikin raa’aksi, ikivanhaksi ja syvästi varjelluksi. – Hänen nelivuotiaalla pojanpojallaan on vakavia hengitysvaikeuksia. Kun myrsky katkaisi sähkölinjat Swannanoassa kolme kuukautta sitten, Sarahilla oli laitteen akussa kolme tuntia virtaa jäljellä. Viranomaiset käskivät häntä täyttämään seitsemäntoistasivuisen lomakkeen ja odottamaan viisi arkipäivää. Piirikunnan hätärahasto oli suljettu viikonlopun ajan.

Adrian otti askeleen lähemmäs. Keittiön äänet – lautasten kilinä, keittiöpääkokin huutaminen – tuntuivat katoavan toiseen ulottuvuuteen.

– Sarah käveli hämärän liikkeen ikkunaan kujalla pesulan takana, Adrian jatkoi äänensä vaimeneessa käheäksi muminaksi. – Yhden ainoan pöytälampun valossa työskentelevä nainen katsoi lapsen reseptiä, soitti yhden puhelun yötä myöten auki olevalle lääketoimittajalle Johnson Cityssä, maksoi kahdeksansataakaksikymmentä dollaria henkilökohtaisella pankkikortilla ja ajoi itse korvaavan invertterin Sarahin talolle kello kahdelta aamuyöllä ränsistyneellä Honda Civicillä.

Madelinen huulet raollaan. ”Sinä… onko Sarah sukua sinulle?”

– Sarah kasvatti minut äitini kuoleman jälkeen, Adrian sanoi yksinkertaisesti. – Olin Tokiossa viimeistelemässä 900 miljoonan dollarin yrityskauppaa. En edes tiennyt hänen pojanpoikansa olevan vaarassa ennen kuin kaksi viikkoa sitten, kun kävin hänen luonaan hänen seitsemänkymmenenvuotissyntymäpäivillään. Hän näytti minulle tämän kuitin. Hän kertoi yrittäneensä maksaa naiselle takaisin, kun tämän eläkeshekki saapui, mutta nainen kieltäytyi. Nainen sanoi hänelle: ‘Laita se pojan yliopistorahastoon. Ihmisarvo ei ole velka.’“

Adrian kallistaa päätään ja hänen vaaleat silmänsä tutkivat Madelinen kasvoja.

”Sarah ei tiennyt naisen sukunimeä. Kuitissa oli vain hänen allekirjoituksensa: *M. Hartwell*. Yksityisetsivälläni kesti neljä päivää yhdistää tuo allekirjoitus tähän taloon. Ja kun saavuin tänä iltana, isäsi yritti esitellä minut toiselle tyttärelleen, koska hän piti sinua liian merkityksettömänä seisomaan hänen eteisessä.”

Madelinen kurkkua kiristeli omituinen solmu – ei häpeästä, vaan jostakin vaarallisen lähellä oikeutta.

– Isäni ei ymmärrä Harbor Handsia, hän sanoi hiljaa ja nosti leukaansa hieman. – Kukaan heistä ei ymmärrä. He luulevat, että hyväntekeväisyys on tausta seurapiirikuville.

– Tiedän, mitä he ajattelevat, Adrian sanoi. Hänen katseensa siirtyi heilurioviin, joiden takaa kuului vaimeita kuiskauksia ja kiireellisiä lähestyviä askeleita. – Isäsi selittää parhaillaan viidellekymmenelle vaikutusvaltaiselle henkilölle, että tarkistan vain kiireellistä liikeasiaa. Hän valmistautuu tarjoamaan minulle kahdeksannumeroisen summan yhteisyritystä jokirannalla.

Adrian katsoi takaisin Madelineen, hänen ilmeensä oli intensiivinen, lukematon ja ehdoton.

– Minulla on Whitmore Trustin kautta varattu neljäkymmentä miljoonaa dollaria alueelliseen yhteisöinfrastruktuuriin, Adrian sanoi. – Minä valvon jakoa. Ei hallitus. Ei isäsi. Minä.

Kaksoisovet lensivät auki rajusti ilmaa puhaltaen.

Grant Hartwell seisoi kynnyksellä kasvot punastuneina, hiki kimaltelemassa ohimoilla, Evelynin, Masonin ja Clairen tungeksiessa aivan hänen takanaan.

”Adrian!” Grant henkäisi ja pakotti itsensä tuskallisen iloiseen nauruun katseensa harhaillessa Adrianin intensiivisestä ryhdistä Madelinen kermanväriseen mekkoon. ”Siinäpä! Hyvänen aika, mies, sinun ei tarvitse itse tarkastaa pitopalveluhenkilökuntaa! Jos ruoka ei ole tasoasi vastaavaa, voimme erottaa myyjän välittömästi. Madeline, mitä ihmettä sinä teet? Anna henkilökunnan hoitaa valmistelut! Tulkaa molemmat ulos keittiöstä. Adrian, yksityinen pöytämme verannalla on valmis.”

Adrian ei katsonut taakseen Grantiin. Hän ei kääntynyt ympäri.

Hän piti katseensa tiukasti Madelinessa.

Sitten miljardööri Adrian Cole ojensi hitaasti ja harkitusti oikean kätensä Madeline Hartwellia kohti – ei työnantajana, ei suojelijana, vaan tasavertaisena liittolaistarjouksena.

– Neiti Hartwell, Adrian sanoi selkeästi, hänen äänensä kantautui kuin tykinlaukaus keittiön ovien läpi ja niiden takana olevaan täyteen ruokasaliin. – Olisin otettu, jos tulisitte seuraani illalliselle. Meillä on kiireellisiä asioita keskusteltavana. Enkä haluaisi tuhlata enää minuuttiakaan tässä huoneessa.